Viimeinen blogimerkintäni on 40+4. Se on päivä jolloin pieni auringonpaisteemme päätti syntyä. Sen jälkeen (viimeiset 15 päivää) ovat olleet sellaista hulabaloota, etten ole ehtinyt / jaksanut kirjoittaa.
Maanantaina 6.4.2020 (40+4) kävin kävelyllä ennen lounasaikaa. Olin sopinut soittotreffit ystävän kanssa klo 11. Juteltiin ehkä kolme varttia ja vielä kun juttelimme kävelin puhelimen kanssa eteisen läpi ja pysähdyin katsomaan itseäni peilistä. Samalla hetkellä tunsin kun jotain lorahti housuun. Ja toisenkin kerran. Kolmannen kerran sitä valui niin paljon että se valui lahjetta pitkin ja kasteli farkut. Sanoin ystävälle että tais mennä lapsivedet, nyt pitää mennä. Kiljahdin miehelleni, joka oli tullut kotiin lounaalle että iiks, nyt se tapahtui!
Jännittyneinä mietittiin, mitä seuraavaksi. Muistelin että naistenklinikalle pitäisi varmaan soittaa. Niinpä soitin, ja siellä pyydettiin tulemaan ja ottamaan streptokokkitesti. Oltiin molemmat tosi jännittyneitä mieheni kanssa. Tiesin että todennäköisesti tulisin vielä kotiin, kun supistukset eivät olleet alkaneet, mutta otin just in case sairaalakassin mukaan ja mietin olinkohan nyt muistanut ottaa mukaan kaiken. Jännitti niin paljon etten pystynyt edes katsomaan mitä siellä oli.
Koska Korona, ei mieheni voinut tulla sisään naistenklinikalle vaan hän jätti minut oven eteen. Marssin sisään ja kysyin respasta minne menen. Otin vuorolapun, täytin esitäyttölomakkeen ja annoin mm. lähiomaisen (mieheni) puhelinnumeroni. Tietäen nyt mitä tapahtuu myöhemmin, onneksi tämä tieto kysyttiin.
Kätilö tuli hakemaan minut ja ensin tehtiin lapsivesinäytetesti. Se oli positiivinen. Sitten hän katsoi kohdunsuun tilanteen ja otti streptokokkinäytteen. Sitä pitäisi odottaa tunti. Kohdunsuu oli vielä täysin kiinni joten kätilö sanoi että jos streptokokki on negatiivinen, voisin lähteä kotiin, odotella supistuksia ja tulla takaisin seuraavana päivänä. Samalla minut kytkettiin monitoriin, missä tarkkailtiin vauvan sydämen sykkeitä. Kun odottelin tuloksia laitoin viestiä isälleni ja veljelleni että lapsivedet olivat menneet ja todennäköisesti pääsisin kotiin ja ehkä vauva syntyisi huomenna. Tunnin päästä kätilö palasi. Streptokokkitesti oli negatiivinen, joten hän sanoi että voisin lähteä kotiin. Hän alkoi irroitella minua monitorista kun huomasi äkkiä, että lapsen syke oli laskenut. Siitä muutaman minuutin päästä huone oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Minua pyydettiin nousemaan konttausasentoon sängylle. Samalla lääkäri selitti että syke on laskenut entisestään ja nyt on tehty päätös että minut viedään suoraan leikkaussaliin hätäsektioon. Pyysin saisinko soittaa miehelleni, joka oli tulossa hakemaan minua naistenklinikalta. Kätilö sanoi että siihen ei olisi aikaa, vaan hän soittaisi miehelleni. Äkkiä olin leikkaussalissa ja minuun laitettiin katedria ja tippaa ja hengittelin ilokaasua. Olin suhteellisen rauhallisen mutta myös peloissani. Oliko vauvalla kaikki hyvin? Seuraavan kerran muistan kuinka herään heräämössä. Olin siellä nähtävästi kolme tuntia. Kaikki oli mennyt hyvin ja vauva oli terve! Kun tokenin lääkehuuruista kuulin myös, että mieheni oli kutsuttu paikalle ja hän oli vauvan kanssa koko sen ajan kun olin heräämössä. Se olikin ollut hartain toiveeni, kun mietin sitä vaihtoehtoa että alatiesynnytys ei onnistuisi. Halusin ehdottomasti että mieheni saa laatuaikaa pikkuisen kanssa heti syntymän jälkeen.
Kun olin valmis siirrettäväksi osastolle joutui mieheni lähtemään. Minut rullattiin sängyssä osastolle. Muistan miten jännitin. Kohta näkisin pienen poikamme ensimmäistä kertaa! Kello oli noin 6 illalla ja hän oli syntynyt klo 14.25. Hän oli kapaloituna pieneen kääröön ja näytti niin suloiselta ja meidän pojalta. Tunsin heti niin suurta rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Kätilö laittoi pojan syliini ja laittoi hänet asentoon missä voisin imettää. Siinä se pieni töpselinokka nyt on, jota olen koko elämäni odottanut. Siinä hän nyt on. Niin täydellisenä ja pienenä ja urheana. Tästä se nyt sitten alkaa. <3