Kun olin raskaana ja ajattelin lapsen syntymää ja sairaala-aikaa, kuvittelin itseni sängyllä makaamassa vauva sylissä mutustellen suklaata. Olisimme perhepesähotellissa Meikussa ja mieheni olisi kanssamme. Viettäisimme siellä ehkä 2 päivää jonka jälkeen lähtisimme koko perhe kotiin.
Näin ei käynyt. Koska korona, ei mieheni saanut jäädä sairaalaan. Hän joutui poistumaan kun pääsin osastolle. En myöskään saanut omaa huonetta. Ensimmäinen ”kämppikseni” oli nuori venäläinen tyttö, joka oli asunut jo pitkään Suomessa ja hänen suomenkielensä oli tosi sujuvaa. Hän oli synnyttänyt pienen tytön edellisenä yönä. Alkuun emme paljon jutelleet. Pieni verho erotti meidät ja olin tokkurainen ja aika kivuissani isosta leikkauksesta. Minulla oli myös pikkuruinen mies kanssani, ja kaikki ajatukseni huomioni ja energiani meni tälle pienelle nyytille. Imetys oli hankalaa, asentojen vaihtaminen oli kivuliasta joten painoin hälytysnappia useasti. ”Hei kätilö, autatko laittamaan lapsen rinnalle? Mikä on oikea imuote? Saanko lisää särkylääkettä? Vauva itkee eikä lopeta, voitko auttaa? Hei laitatko lapsen taas rinnalle? Hei saanko lisää kipulääkettä?” Tätä jatkui ensimmäisen yön. Ensimmäisenä iltana pääsin jo istumaan sängylle ja kävelin muutaman metrin.
Seuraavana päivänä olo alkoi olemaan vähemmän tokkurainen. Kätilö opasti miten vaippa vaihdetaan, miten vauvan peppu pestään, miten vauvaa pidellään ja muutaman imetysasennon. Minua kehotettiin kävelemään käytävällä, sillä se tekisi hyvää sektiohaavalleni ja auttaisi minua parantumaan nopeammin. Minulle myös näytettiin, missä korvikemaitoa säilytettiin ja mistä voisin hakea aamupalan, lounaan, illallisen ja iltapalan. Olisipa mieheni täällä ja voisimme yhdessä käydä näitä asioita läpi! Kämppikseni oli tosi mukava ja jutustelimme lapsista ja synnytyksestämme. Yleensä hänen tyttärensä aloitti huudon alkuillasta ja läpsystä vaihto, meidän poika aloitti huudon noin klo 02 ja sitä jatkui 2-3 tuntia. Jep, yöt olivat rauhattomia.
Imetys oli alkuun (ja vieläkin) haastavaa. Monta kertaa päivässä (8-12) olisi pitänyt imettää. Maito ei ollut noussut kunnolla, nänni oli tosi arka enkä oikein handlannut imetysasentoja. Kaikki tuntui vaikealta. Kätilöt olivat tosi ihania, mutta myös kovin kiireisiä. Olisin tarvinnut oman henkilökohtaisen kätilön käyttööni 24/7. Vauva myös itki paljon. Muutamana yönä kätilö otti vauvan muutamaksi tunniksi että saisin nukkua… Se apu oli kullankallista. <3 (Olisipa tarjolla samanlainen palvelu nyt kun ollaan kotona! :D)
Keskiviikkona kämppikseni pääsi kotiin ja sain toisen. Hän oli myös ulkomaalainen, en saanut selville mistäpäin, mutta ymmärsin että jostain päin lähi-itää. Kuuntelin verhon takaa kun kätilö kysyi hänen henkilötunnustaan, onko hänellä kipuja, mikä hänen nimensä on kerran toisensa jälkeen. Nainen puhui vain muutaman hataran sanan..sattuu… ei ei ei. Älä, älä. Jossain vaiheessa soitettiin naisen miehelle, joka puhui suomea. Mies sitten tulkkasi ja saatiin ymmärrys. Hänen kanssaan emme paljon sanoja vaihdelleet. Hän makasi suurimman osan aikaa sängyssä eikä puhunut suomea eikä englantia.
Keskiviikkona vauva vietiin lääkärintarkastukseen. Kaikki oli hyvin. Kielijänne napsaistiin poikki. Se todennäköisesti hankaloitti vauvan imemistä, joten ehkä tästälähin se vähän helpottuisi. Sydämen lisä-ääni oli kuuluvissa ,mutta se oli nähtävästi hyvin tyypillistä vastasyntyneillä ja todennäköisesti olisi jo kadonnut seuraavana päivänä. Lääkärintarkastus sovittiin seuraavaksi päiväksi ja jos sivuääni olisi kadonnut, pääsisimme kotiin. Jee! Seuraavana päivänä sivuääni oli kadonnut. Sovittiin että voimme lähteä klo 14. Mieheni tulisi meitä hakemaan. Miten ihanaa on päästä kotiin ja samalla niin jännittävää miten pärjätään ilman kätilöitä. Aikamoiset ajat ovat edessä….