Kohta kolme viikkoa olen istunut sohvalla ja ns. syljeksinyt kattoon. Viimeisinä työviikkoina (ja täytyy myöntää, jopa kuukausina) unelmoin, miten äitiyslomani käytän lounastelemassa ympäri Helsinkiä ystävieni kanssa, käymällä museoissa ja saunomassa, hehkuisin äitiysonnea ja ehkä kävisin kirppareilla ostelemassa ja ihastelemassa vaatteita sekä itselle että tulokkaalle. Olo olisi loistava. Elämä tuntuisi lomalta.
Ensin iskivät iskiaskivut. 100m kävely läheiseen K-kauppaan oli melkein liikaa. Naama irvessä raahasin vasenta jalkaa perässäni ja olin varma siitä, että kaikki muut tulevat äidit olivat jossakin pitämässä hauskaa ja nauttimassa elämästään. Miksi tämä on minun kohtaloni? Naaman kukkiminen alkoi jo paljon aikaisemmin. Kasvoihin ilmestyi pieniä punaisia läiskiä joiden määrä tuntuu kasvavan joka päivä. Eikö raskaana olevan naisen pitäisi olla kauneimmillaan?
Koronavirus uutiset alkoivat pyöriä jo vuoden alussa, mutta vasta viime viikkoina epidemia on lähtenyt leviämään Euroopassa hullun lailla. Eilen täällä Suomessa hallitus julkisti toimenpiteet seuraavaksi kuukaudeksi, johon kuuluvat mm. oppilaitosten sulkemisen ja siirtymisen etäopetukseen, museioiden kirjastojen ja kulttuurikohteiden sulkemisen, rajojen sulkemisen mahdollisimman pian, yli 10 hengen tilaisuuksien perumisen ja yli 70-vuotiaiden määräämisen karanteeniolosuhteisiin. Hyviä toimenpiteitä toki kaikki. Onnea vaan isälleni, joka päätti lähteä golffaamaan Espanjaan viikko sitten ja jännittelee nyt, pääseekö kotiin huomenna Finnairin lennolla. Niin kauan kun golfkentät olivat auki, ei isää tuntunut huolettavan. Joka päivä hän lähetteli kuvia aurinkoisesta Epsanjasta. Sen jälkeen kun ulkonaliikkumiskielto alkoi ja golfkentät suljettiin vakavoitui isäkin hieman. Se on toki hyvä juttu, ettei isä (eikä nähtävästi koko ikäpolvensa) panikoi, mutta jotain pientä huolta heidänkin pitäisi tästä tilanteesta kantaa. Ystäväni vanhemmat olivat sanoneet että heillä on ollut hyvä elämä, eikä se maailmanloppu ole, jos sairastuisivat. Tämä asenne on taas hieman liian rento minun makuuni. Vanhemmat kotiin arestiin! 🙂
Olen aina ollut suhteellisen huoleton ihminen (liiankin, niinkuin rakas mieheni sanoisi), enkä pienistä pelästy. Toki nyt on niin isosta maailmanlaajuisesta katastrofista kyse, että pakkohan tässä on vähän miettiä ei vaan itseään ja vatsassa olevaa pikkumiestä, vaan läheisiä ja koko yhteiskuntaa, varsinkin riskiryhmässä olevia vanhuksia ja sairaita.
Se että joudun katsomaan telkkaria, lukemaan kirjoja ja rentoutumaan kotioloissa, ei ehkä ole niin hirveää. Facessa on viime päivinä levinnyt slogan: ”Your grandparents were called to war. You’re being called to sit on your couch. You can do this.” Eipä tässä siis hätiä mitiä.
Vähän se mietityttää, että kuinka paljon naistenklinikalla on henkilökuntaa, ja minkälainen riski siellä on tartunnan leviämiseen. Onneksi raskaana olevat eivät ole erityisesti riskiryhmässä, eivätkä myöskään vastasyntyneet. Kummasti tämä korona vie huomion ja pelon pois edessä häämöttävältä synnytykseltä. Nyt kun ei pääse liikkumaan, on hyvää aikaa olla kotona ja valmistautua henkisesti kaikkeen tulevaan.
Se on kyllä kumma juttu että nyt kun olisi aikaa tehdä jotain hyödyllistä esim. opiskella ranskaa tai vaikka pestä ikkunoita, niin kumma ”apatia” on vallannut mielen ja kehon eikä ole kykeneväinen muuhun kuin esimerkiksi aloittamaan uuden blogin. Tai tositv:n katselemiseen. Tai sohvalla makaamiseen. Mutta mina olen äitiyslomalla, nyt on velvollisuuteni vain levätä. I rest my case.